Koronatilanteen muuttuessa siedettävämpään suuntaan alkavat ihmiset jo löytää verkkokaupoista takaisin kivijalkakauppoihin, kahviloihin ja ravintoloihin. Tilannetta voi melkein verrata siihen, että ihmiskunnalla on ollut luontosuhteen kestämättömän hyväksikäytön aiheuttama valtava krapula, ja nyt alkaa taas ruoka maistumaan.

Sen sijaan, että miettisimme tarkemmin sitä, että mistä kaikki johtui, alkaa näyttää siltä, että bisnes alkaa pyöriä normaalisti, ja edistyksen rattaat tupruttavat synkät savupilvensä hetkellisesti näkyneen  kirkkaansinisen taivaan eteen. Aloin miettimään tarkemmin tätä kulunutta itsetuhoista kaavaa, ja sitä mistä se pohjimmiltaan johtuu. Miksi muutos on niin äärettömän vaikeaa?

On selvää, että ympäristön suojelemisessa ja kestävässä kehityksessä on kyse arvoista, hyvinvoinnin määritelmistä ja yhteiskuntien sekä yksilöiden vastuusta. Usein tiedämmekin ainakin periaatteessa sen, että mitä voisimme tehdä, mutta ihminen on supermarkettien tavarapaljouden keskellä usein aivan liian yksin omien kulutusvalintojensa kanssa, sillä kaupallistunut yhteiskuntamme ei tarjoa tähän mitään ohjeistusta. Toimijoiden arvoja koskeva keskustelu onkin pyritty niiden universaaliuden, ekologisemman näkökulman painottamisen sijaan palauttamaan osaksi sosiaalisia luokkaintressejä ja määrityskamppailuita. Näin näistä arvopohdinnoista tulee kuitenkin hyvin talouspainotteisia ja yksilöllisiä (Väyrynen 2009).

Pierre Bourdieu puhuu tästä yksilötason kokonaisuudesta termillä habitus, joka tarkoittaa sitä, miten kulttuurista ja kasvatuksesta tutut elämisen mallit yhtyvät jokaisen omiksi mieltymyksiksi, jotka ohjaavat  alitajuisesti ihmisiä myös toistensa yhteyteen. (Bourdieu 1997; Bourdieu 1977). Kyse on yhä enemmän kuluttajuudesta, joka on alunperin ollut ihmisen välttämättömien tarpeiden tyydyttämistä. Myöhemmin se on kuitenkin muodostunut vaurauden ja luokka-aseman osoitukseksi, minkä seurauksena siitä on erilaisten brändien kuluttamisen kautta tullut myös minän ja identiteetin muodostamisen väline. (Hamilton 2009). 

Esineet eivät sen mukaan ole enää pitkään aikaan olleet määriteltävissä pelkästään niiden käyttöarvojen mukaan, vaan niiden arvo määräytyy näiden esineiden erityisluonteesta, jonka mukaan niihin kiinnittyvä maku ja arvostelukyky olisivat samalla sekä puhtaasti yksityinen ja universaali että myös yksilöllinen ja sosiaalinen asia. Se liittyi sekä objektiin että subjektiin. (Gronow 1997).

Toisin sanoen, esineet määrittelevät käyttäjäänsä, ja ovat osa sitä merkityskamppailua, jolla taistellaan asemasta laumassa. Oma kulutuskäyttäytyminen koetaan tämän mukaan usein yksilölliseksi ja persoonalliseksi asiaksi, ja esimerkiksi musiikkimaku, pukeutuminen, ja kasvissyönti leimataan helposti kyseisen henkilön ominaisuudeksi. Sosiaalisten merkitysten pohjana eivät siis ole vain tavarat, vaan tavaroiden kautta muovautuneet ideologiat, ideat, hiustyylit, tuotemerkit sekä puhetavat.

Näiden trendien ja identiteettien massatuottajille on täysin yhdentekevää, minkälaisina ne ilmenevät:  tärkeintä ei ole se, onko taskussa uusin Iphone, housuissa leveät lahkeet tai takissa keltainen väri, kunhan näitä tekijöitä kierrättämällä ja muuntelemalla saadaan ihmiset ostamaan aina uusinta ja viimeisintä muotia. Muodin sisältö onkin lopulta täysin yhdentekevää, vaikka tämä muotimekanismi onkin olennainen osa nykyistä taloutta. (Gronow 1998). 

Tämä loputon sykli, kuluttajuuden ja kulutuksen luoma identiteettien illuusio on suurimpia nykyistä maailmaamme leimaavista tekijöistä, ja osa vallitsevaa järjestystä,  josta Bourdieu (1977) puhuu sanalla doksa. Se on sosiaalisen minämme muodostama totuus, kupla, eräänlainen kollektiivinen harhaluulo, vaikka se näyttäytyy sen sisällä oleville toimijoille ainoana mahdollisena tapana toimia.

Doksan ehdottomuuden takia siitä irtautumista voidaankin pitää enemmänkin vapaaehtoisena itsensä ja oman elämäntyylinsä marginalisoimisena kuin yleisesti hyväksyttävänä tekona, mikä tekee elämäntapojen muuttamisesta sietämättömän vaikeaa. 

Vaikeus tulee siinä, että doksasta irtautuminen on samalla irtautumista sitä ylläpitävästä yhteisöstä, sen totuudesta ja kulutukseen liittyvistä merkityskamppailuista.

Sen jättäminen voi jo itsessään vaatia liikaa, sillä tarpeella kuulua yhteisöön on paljon enemmän voimaa kuin pelkällä totuudella, eikä totuus ole mitään ilman niitä yhteisöjä, jotka luovat sille sen kasvualustan. Ihmiseltä vaatii tämän takia valtavasti voimaa uida kohti vastavirtaa, mutta tällöin tulee pitää päämäärä mielessä. Uinti voi olla hyvinkin voimauttava, ja tiedostaminen voi kasvattaa uusia polkuja.

Matkalla uudenlaiseen valistuneisuuteen, ekofitiksi, voi löytää uusia yhteisöjä, joiden kautta omaa muutosta voi reflektoida ja hakea sille hyväksyntää. 

Kuluttajuuden eetos, nykyajan silmiinpistävin doksa, onkin pitkälti piilossa talouden näkymättömän käden alla. Sen luoma todellisuus vaikuttaa ainoalta mahdolliselta, vaikkei ole olemassa ihmisestä irrallista totuutta. Se on vastoin kaikkia ennakkoluuloja vain yksi totuus monen joukossa. Senkin takia tätä näkymätöntä kättä tulisi kaikin keinoin yrittää ravistaa ja luoda todellisuutta, jonka yläpuolelta saattaa paljastua kirkkaansininen taivas, luonto ja uudenlainen yhteys.

Tiedostaminen on ensimmäinen askel, jotta toiminnasta voisi tulla tuloksellista, ja palkkio lopussa valtava, kunhan vain kasvatamme hetken aikaa sinnikkyyttä ja voimaa tässä synkässä ja loputtomassa merkityksettömyyden vastavirrassa, ja löydämme siellä kamppaillessamme yhteisön, joka ajattelee samoin.  

Lähteet

Bourdieu, P. (1997). The logic of practice. Cambridge university press, Lontoo

Bourdieu, P. (1977). Outline of a theory of practice. Cambridge university press, Lontoo.

Hamilton, C. (2010). Consumerism, self-creation and prospects for a new ecological consciousness. Journal of Cleaner Production 18, 571−575.

Väyrynen, K. (2009). Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen tieteenteoreettisia ongelmia ja rajanylityksiä. Teoksessa I. Massa (toim.) Vihreä teoria: ympäristö yhteiskuntateorioissa (s. 47-77). Gaudeamus, Helsinki.