Huh! Olipas ahdistava päivä. Maailmantuska paistoi taas jokaikisessä lööpissä ja artikkelissa kilpaa harmaan päivän pilvien takana olevan auringon kanssa, toitottaen toinen toistaan pahempia uutisia: Brasiliassa on tullut fasistidiktaattori valtaan, miten käy sademetsien? Valtameret ovat lämmenneet enemmän kuin on kuviteltu, onko jo liian myöhäistä? Ihmiskunta on lähes jokaisessa lööpissä hukassa, ja epätoivo, tietämättömyys, pelko, eriarvoistuminen ja kapeakatseisuus pitävät maailmaa tiukoissa pihdeissään. Ihmiset ostavat kuluttajuuteen sosiaalistuneen koodinsa mukaisesti viimeiset tuhkat maapallon neitseellisimmistäkin kolkista, ja joululaulut soivat jo lokakuussa; kauppakassit on saatava täyteen, koska markkinatalous, kasvu ja promillen hyöty.

Näitä lukiessaan tekeekin mieli heittää toivo nurkkaan ja alkaa varautua pahimpaan vaikkapa säilykkeitä ja kuivamuonaa maanalaiseen piilopirttiin hamstraamalla ja toivoa, ettei orastavan tuomiopäivän kiirastuli tule tuhoamaan pirtin lähitienoon tulevia sieni- ja marjasatoja, pienestä riistasaaliista puhumattakaan. Mutta oikeasti, onko meillä sielläkään tulevaisuutta? Luulemmeko me naiivisti, etteivät tuhot ja tuomiopäivät koskettaisi meistä ihan jokaista, ympäristöpakolaisten, metsäpalojen, katovuosien ja tuholaisten saapuessa myös seesteiseen pohjoisen satamaamme, ja lopulta jokaiseen piilopirttiin? Tästä ajatusmaailmasta, toivottomuudesta ja lamaantumisesta, ei tarvitse kuitenkaan kokea huonoa omaatuntoa, sillä se on tuomiopäivän pasuunoiden tuutatessa sangen luontainen, inhimillinen reaktio, jonka syntyä pystytään selittämään hyvinkin antoisasti.

Martin Seligman (2017) kertoo tästä tarkemmin. Seligmanin mukaan ihmisen erityislaatuisuus muuhun eläinkuntaan nähden tulee ilmi ei vain esimerkiksi erityisten työkalujen ja kielen kehityksen kautta, vaan myös siinä, että me pohdimme tulevaa. Tämän kaukokatseisuuden kautta olemme pystyneet rakentamaan sivilisaatioita ja pitämään yllä yhteiskuntia. Me menestymme ja kukoistamme, ja vastaavasti myös kaadumme ja ahdistumme näiden näkymiemme kautta. Me opimme dialogissa menneen kokemuksen ja tulevien mahdollisuuksien kanssa ja keskitymme siihen, mikä tulevassa voisi olla uutta ja yllättävää. Näin tunteemme eivät ole vain reaktioita nykyhetkeen ja menneisyyteen, vaan myös oppaita tulevan kohtaamiseen.

Jo pelkkä käsite lauantai on Seligmanin mukaan tämänkaltainen konstruktiivinen ja kollektiivinen, yhteisesti jaettu fantasia siitä, miten oletamme muiden käyttäytyvän. Meillä on näitä tapahtumia ennakoidessa käytössämme kolme eri puolilla aivoja sijaitsevaa käsitteellistä avaruutta, jotka hippokampus järjestää yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Ne kertovat meille siitä, mitä tapahtuu, missä ja koska. Tämä on automaattinen prosessi, joka mahdollistaa ennakointia hyvinkin pitkälle, sillä tapahtumat toistuvat usein hyvinkin samankaltaisina.

Mielenkiintoiseksi tämä tulee silloin, kun kyseessä on uusi ja tuntematon tapahtuma. Tällöin vanha informaatio sekoittuu uuden ennakointiin, jolloin syntyy uutta kontekstia, joka taas kykenee muuttamaan jopa ajatusta menneestä. Masennus ja ahdistus vähentävät ja kahlitsevat näitä tulevaisuudennäkymiä, mikä näyttää paradoksaalisesti olevan suurin syy tämän masennuksen jatkumiselle. Epäonnistumisen ja onnistumisen tunteet saattavat olla epätasapainossa, jolloin toiminta lamaantuu epäluulon ja epäonnistumisen pelon ottaessa vallan, jolloin liioitellaan riskejä ja toiminnan negatiivisia vaikutuksia. Tässä on paljon kyse myös näiden eri toimintojen ja skeemojen mahdollisuuksista, sillä ihmismieli on Seligmanin mukaan niin pragmaattinen, ettei se vello sellaisten asioiden parissa, joille se ei voi mitään. Kuolema on tästä hyvä esimerkki (Seligman 2017).

Ympäristöasioista ja maailman tilasta voidaankin helposti tehdä se johtopäätös, että esimerkiksi ilmastonmuutos olisi deterministinen, kuolemaan verrattava väistämättömyys, jonka edessä voimme jo mennä rähmällemme toivoen keisarilta mahdollisimman kivutonta loppua. Tämä ajatus tappaa kuitenkin jo kättelyssä ihmismielelle ominaisen toiminnan ennakoinnin ja mahdollisuudet, ollen lähes Harry Potterin pahan velhon Voldemortin kaltainen puhumaton ja karmea, omasta todellisuudestamme poissa oleva, transsendentti asia. Ongelmana on myös se, ettei meillä ole mitään valmista, menneisyydestä opittua skeemaa, jota voisimme hyödyntää, vaan joudumme luomaan uudet toimintatavat alusta asti itse ja rikkomaan samalla totutut, ennakoitavat, elämän jatkumiselle haitalliset rutiinit. Yksi asia, mikä tässä missiossa on kuitenkin tärkeää, on toivon ja mahdollisuuksien luonti.

Seligmaninkin (2017) mukaan meidän tulisi alkaa näissä toivottomuuden hetkissämme kuvitella toiminnan positiivisten lopputulosten näkymiä ja nähdä niissä omat vaikutusmahdollisuutemme.

Kaikki on mahdollista, kunhan meistä edes osa on valmiina tarttumaan tähän positiivisempaan ja toimintaa mahdollistavaan ajatukseen.

Tarvitsemme tässä avuksemme myös politiikkaa, tietoa ja tiedettä, sillä puhtaan ympäristön sosiaalisia, psykologisia ja terveydellisiä tekijöitä tulisi käyttää entistä enemmän myös markkinointikeinoina, ja niiden tulisi läpäistä kaikki yhteiskunnalliset instituutiot. (kts. Tyrväinen, Silvennoinen, Korpela & Ylen 2007; Hietanen, Klementtilä, Kettunen & Korpela 2007.) Ongelmana tässä on kuitenkin se, etteivät ympäristötieteilijöiden tarjoamat tilastot, faktat ja kuvaajat kosketa postmodernia ihmistä, joka tekee päätöksensä yhä enemmän tunteella. (Kaplan 2011.)

Suomi on tässä skenaariossa kuin Taru sormusten herrasta -kirjasta tuttu mitätön pikku Kontu, josta tulee mieleeni saman saagan harmaan velhon, Gandalfin, jakama viisaus. Sen mukaan emme voi valita sitä aikaa, mitä elämme: voimme vain valita sen, mitä tällä ajalla teemme. Voimmekin miettiä, onko nyt aika luovuttaa, vai olisiko juuri nyt meidän pientenkin hobittien aika toimia. Voimmeko siis ajatella siten, että meidät mitättömät olisikin suurten jättien sijaan valittu kantamaan tätä jatkuvaa kasvua preferoivaa markkinakapitalismin aatetta kohti tuomiovuorta, jonka hehkuvaan laavaan voimme sen ikuisiksi ajoiksi upottaa? Onko niin, että vain osallistumalla voimme viimeisen hiiltyneen metsän juurella sanoa hyvällä omallatunnolla, että me edes yritimme, kun lapsenlapsemme itku kurkussa kysyvät, miksi me hetkellisellä hedonismilla tuhosimme heidänkin elinehtonsa? Saatamme olla IPCC:n (2018) raportinkin mukaan tässä tehtävässämme viimeisimpiä, sillä tulevilla sukupolvilla ei tätä valinnanvaraa välttämättä ole. Olemmeko siis lampaita tämän rahalla voidellun, kasvottoman, ihmisarvosta piittaamattoman uusliberalistisen hirviön edessä, vai löydämmekö kadonneen tahtomme taistella, jos tuho on kuitenkin jo edessä. Tämä on päivän hyvä ajatus, jota kannattaa itse kunkin pohtia.

Lähteet:

Hietanen, J., Klemettilä, T., Kettunen, J, E. & Korpela, K, M. (2007) What is a nice smile doing in a place like this? Automatic affective responses to environments influence the recognition of facial expressions. Psychological Research 71, 539−552.

Kaplan, M. D. G. (2011). Will appealing to human emotions save the environment? Luettu 3.11.2018 osoitteessa http://www.smartplanet.com/blog/pure-genius/will-appealing-to-human-emotions-save-the-environment/.

Seligman, M. (2017). We aren´t built to live in the moment. Luettu 3.11.2018 osoitteessa https://www.nytimes.com/2017/05/19/opinion/sunday/why-the-future-is-always-on-your-mind.html

Tyrväinen, L., Silvennoinen, M., Korpela, K. & Ylen, M. (2007). Luonnon merkitys kaupunkilaisille ja vaikutus psyykkiseen hyvinvointiin. Metlan työraportteja 52, 57−77.