Ympäristön tilanne vaatisi ekologisia tekoja niin kansalaisten, valtioiden kuin yritystenkin puolelta, mutta toiminta on kriisiin sekä huoleen nähden hyvin vähäistä. Yksittäisten ihmisten passiivisuudesta voidaan omalta osaltaan syyttää nykyistä informaatioyhteiskuntaa, jonka yhteydessä esimerkiksi aikalaisdiagnostikko Baudrillard (1995) on puhunut dramaattisesti historian lopusta. Tällä hän tarkoittaa tilaa, jossa olemme irtautuneet reaalisen ja historian viitekehyksistä. Siinä jokaisen historiallisen, poliittisen ja kulttuurillisen teon ja tapahtuman valtava liike-energia irrottaa informaatiohiukkasen omasta avaruudestaan erityiseen hyperavaruuteen, vieden samalla sen merkityksen. Näin jokaisesta tapahtumasta tulee atominen riisuttu alkeishiukkanen, joka etääntyy samalla myös historiasta. Baudrillard puhuu välinpitämättömyyden äänettömästä mahdista, joka on seurausta vaihtojen moninkertaistumisesta ja kyllästymisestä, tämän massan tiivistymisestä ja viestien hypertiheydestä. Tämän sosiaalisesti kylmän kappaleen ympärillä tapahtumat seuraavat yhdentekevästi toisiaan vailla omaatuntoa, merkitystä ja historiaa. (Baudrillard 1995.)

Onko meistä siis tullut tyhmempiä, ja olemmeko menettäneet asioiden kontekstit tämän valtavan, luovan ajattelun ja toiminnan tappavan fragmentaarisen ja kimpoilevan mediamassan edessä? Olemmeko samalla menettäneet kyvyn nähdä myös kokonaisuuksia ja asettautua toisen asemaan? Asiat uutisten ja informaation takana hämärtyvät, kun niistä tulee nopeaan kiertoon perustuvaa kertakäyttöistä bulkkiviihdettä, jossa kilpaillaan sosiaalisen median kautta ennen kaikkea statuksesta sekä siitä, kuinka monta peukkua mikäkin jaettu aihe saa. Näin kilpailuyhteiskunta täydellistyy ihmisten kylpiessä omassa näennäisessä valveutuneisuudessaan, erilaisten katastrofien ollessa vain välähdyksiä moninaisten näyttöpäätteiden ruuduilla. Ne ovat kaukaisia näkyjä todellisuudesta, joka paradoksaalisesti onkin juuri se sama, jossa itse tallustamme, ja jonka antimia nautimme.

Empatian puute näyttää erilaisten tutkimustenkin mukaan vaivaavan läntistä maailmaa.

Tästä hyvänä esimerkkinä Michiganin yliopiston tekemä tutkimus, joka mittasi kaikkiaan 14 000 yliopisto-opiskelijan empatiakyvyn kehittymistä vuodesta 1979 aina vuoteen 2009 asti. Sen mukaan nykyopiskelijoiden empatiakyky olisi laskenut tässä ajassa jopa 40 %. Lasku oli suurinta 2000-luvun alussa, mikä taas osuu hyvin yhteen uudenlaisten mediankäyttötapojen tulemisen kanssa. Narsistinen käytös oli samalla noussut. Kasvava media-altistus ja erityisesti uusi sosiaalinen media ovat isoimpia tuloksia selittäviä tekijöitä. Liika keskittyminen omaan itseensä on aiheuttanut sen, ettei ole enää aikaa pohtia muiden ongelmia. (Konrath 2014.)

Oslon ja Kööpenhaminan yliopistojen tuore tutkimus vahvistaa vielä tätä hypoteesia. Sen mukaan ihmiset käyttäytyvät sosiaalisen median mikroblogipalvelu Twitterissä aivan kuin pörssissä. Twitterin 140 merkkiä pitkien reaaliaikaista maailmaa koskevien viestien avulla tutkijat kykenivät mittaamaan eri viestien suosiota, todeten niiden elinkaaren vaihtelevan aiheesta ja vastauksista riippuen keskimäärin 20 minuutista 24 tuntiin. (Mathiesen, Angheluta, Ahlgren & Jensen 2013.) Tutkimuksen johtaja Mathiesen vahvistaa Helsingin Sanomissa, että kyseessä on eräänlainen sopuliefekti. Ihmiset syöksähtelevät suosittujen aiheiden perässä muun lauman mukana. Ongelmana on kuitenkin se, että ihmisten mielenkiinto herää nopeasti, mutta se häviää myös yhtä nopeasti jättäen jälkeensä Baudrillardin kuvaaman sosiaalisesti tyhjän kappaleen. (YLE Uutiset 29.10.2013.)

Itsekkyyden kulttuuri kuvastuu myös englantilaisen tutkimuslaitoksen Ipsos MORI:n vuoden 2009 raportista. Sen mukaan ihmiset vaativat esimerkiksi ruotsalaisia hyvinvointipalveluita yhdysvaltalaisella minimalistisella verotuksella, nähden nykyhetken aina ensisijaisena tulevaisuuteen nähden. Myös paikallista päätöksentekoa halutaan lisätä mutta sillä tavalla, että palvelut ovat kaikille samat. (Ipsos MORI 2009.) Tämä on varsin naiivi ja lapsellinen ajatus, mutta hyvinkin järkeenkäypä, mikäli miettii asiaa siten, että analyyttinen, tietoinen ajattelu on evolutiivisesti ajateltuna sangen uusi ajattelun muoto (Lindeman 2008). Se ei ole ollut tarkoituksenmukainen maailmassa, jossa esivanhempiemme tuli nopeasti havaita syy- ja seuraussuhteet ja asioiden samankaltaisuus säilyäkseen hengissä. Näin arkiajattelumme ei olisi edes yhteydessä totuuden vaan pelkän ratkaisun hakemiseen. Eriytyvä, analyyttisemmaksi ja monimutkaisemmaksi menevä tiede erkaantuisi tämän näkökulman mukaan koko ajan lisää intuitiivisesta arkiajattelusta, sillä monitulkintaisesta maailmasta löytyy aina todisteita, joiden avulla nämä uskomukset säilyvät voimassa. (Lindeman 2008.)

Näitä uskomuksia ruokkivia todisteita onkin informaatoyhteiskunnan kehittymisen johdosta enemmän kuin ikinä, ja yksinkertaistuksien kaipuussa luotetaan karismaattisten johtajien ja valeuutisten julistamia totuuksia, jotka eivät kuitenkaan vastaa tieteen kautta todistettuja tosiasioita. Puhutaan uusheimojen muodostamista tiedollisista kuplista, jotka ovat nykyään suurempia, paksumpia ja vahvempia kuin koskaan. Jokainen ryhmä tai yksilö tulkitsee niiden sisällä asioita, jotka eivät näiden monitulkintaisuuden vuoksi kuitenkaan avaudu ilman perusteellista perehtymistä. Tämän takia myös ympäristönsuojelu kohtaa yhä enemmän väärään tietopohjaan perustuvia haasteita, mikä ei ole kuitenkaan ongelma, mikäli ei tarvitse riidellä perustavan laatuisista asioista (esim. ilmastonmuutoksen todentaminen), sillä kuten Bryan Norton on sanonut, voidaan toiminnasta ja lopputuloksesta olla arvojen moninaisuudesta ja subjektiivisista tulkinnoista huolimatta samaa mieltä. Luonnon arvoa ja arvottamista koskevat erot voivatkin esimerkiksi lopulta osoittautua toissijaiseksi sen suhteen, mitä ajatellaan ja tehdään itse suojelupolitiikassa. (Oksanen 2000.)

Luonnon suojelemisessa pitäisikin lähteä mahdollisimman yleisistä eli universaaleista, kaikille ymmärrettävistä totuuksista, jotka välttävät leimautumista väistämällä tehokkaasti tiukimpia poliittisia kenttätaisteluja. Yhteiseksi päämääräksi ja arvottamispohjaksi voitaisiin valita esimerkiksi pelkkä status quon säilyttäminen, sillä vaikka eri osapuolet katsovat asioita eri tavoin, voidaan esimerkiksi luonnon kohtalosta olla useimmiten samaa mieltä. Metsästäjä toivoo esimerkiksi saavansa vielä seuraavana vuonna saalista, lintubongari toivoo näkevänsä vielä lintuja, ja metsuri puita ja raaka-aineita. Monet nauttivat luonnon ja metsämaisemien estetiikasta, ja suurin osa ainakin toivottavasti toivoo vielä jatkossa myös syövänsä ja hengittävänsä. Nämä kaikki näkökulmat edellyttävät sitä, että luonnonvarojen käyttö olisi edellä mainittujen asioiden säilymisen kannalta kestävällä tasolla. Viestin selventämiseksi tarvittaisiin enemmän tämän kaltaisiin universaaleihin totuuksiin vetoavaa pr-työtä ja ympäristöasioita ymmärtäviä tulkkeja, sillä ympäristötieteilijöiden käsittelemät asiat sijaitsevat usein eri diskursseissa ja todellisuuden lähestymistavoissa kuin yhteiskunnalliset asiat (Latour 2006). Vain näiden tekijöiden kautta saataisiin luonnolle sen tarvitsemaa kokonaisvaltaista huomiota ja omaa subjektia, joka olisi meidän kaikkien selviämisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Lähteet:

Baudrillard, J. (1995). Lopun illuusio. Gaudeamus, Helsinki.

Ipsos MORI (2009). Understanding society: Swedish services for US taxes – public expectations vs the new age of austerity. Iposos Mori Social Research Institute, Lontoo.

Konrath, S. (2014). The empathy paradox: increasing disconnection in the age of increasing connection. Teoksessa R. Luppicini (toim.): Handbook of research on technoself: identity in a technological society. IGI Global, Hershey.

Latour, B. (2006). Emme ole koskaan olleet moderneja. Vastapaino, Tampere.

Lindeman, M. (2008). Intuitio ja usko yliluonnolliseen vaihtoehtolääkinnän suosion selittäjänä. Duodecim 124, 2171−2177.

Mathiesen, J., Angheluta, L., Ahlgren, P. T. H. & Jensen, M. H. (2013). Exitable human dynamics driven by extrinsic events in massive communities. PNAS 110, 17259-17262.

Oksanen, M. (2000). Johdanto. Teoksessa A. Haapala & M. Oksanen (toim.): Arvot ja luonnon arvottaminen (s. 9−25). Yliopistopaino, Helsinki.