Olemme lipumassa uhkaavasti kohti todellisuutta, jossa status- ja sosiaaliset erot uhkaavat vakioitua ja jossa veroparatiisien käyttö, harmaa talous, eriarvoistuminen sekä tuloerot ovat kovassa kasvussa (Oxfam 2014; Ylönen, Kohonen, Nahi, Nokelainen & Uljainen 2010; Siisiäinen 2014). Tämän kehityksen taustalla on uusliberalistinen, taloudelliseen voittoon tähtäävä uusvanha talouden ideologia, jota myös oma hallituksemme ajaa uskonnollisella vimmalla eteenpäin (ks. Harvey 2008; Patomäki 2007). Jatkuvilla puheilla esimerkiksi ”yhteisistä talkoista” yritetään vedota kansakunnan kuvitteellisen yhteisön ideologisiin perusrakenteisiin, jossa talouden arvoista, kuten kilpailukyvystä, tehostamisista ja sopeuttamisista, on tullut lippuihin ja kansallislauluihin verrattavaa, eriarvoistavaa yhteisöllisyyttä tukevaa mallistoa (ks. Andersson 2007; Patomäki 2007; Bauman 2003; HS 28.5.2015). Tavoitteena on näiden valtaan kiinnittyvien tekniikoiden avulla saada ihmiset ruotuun, toimimaan yhden valikoidun ja aatteellisen totuuden puolesta (Koskiaho 2008), peittäen näkyvistään kuitenkin sen, että kyse on pohjimmiltaan eliitin epätasa-arvoa lisäävästä ideologisesta valinnasta, jonka tarkoituksena on siirtää varoja ja resursseja julkiselta puolelta yksityisille toimijoille (Dominelli 2014, 80; Harvey 2008).

Samalla tätä päämäärää haastava ja vaihtoehtoja tarjoava tieteellinen tieto, tieteentekijöiden asema ja koko totuus on koko Sipilän hallituksen olemassaolon ajan kyseenalaistettu: valtiovarainministeri Aleksander Stubb on puhunut hallitusohjelman esittelytilaisuudessa alentavaan sävyyn professoreiden liian pitkistä lomista (HS 27.5.2015), ja pääministeri Juha Sipilä tämän jälkeen kaiken maailman dosenteista (A-studio 2.12.2015; HS 13.12.2015). Stubb on valehdellut osakeomistuksia piilottavasta hallintarekisteristä (HS 28.11.2015) ja Sipilä tunteikkaassa, televisiosta suorana tulleessa puheessaan koko Suomen valtion velkaantumistahdista ja EU:n mahdollisesta interventiosta (YLE 16.9.2015; Kauppalehti 21.9.2015; HS 16.9.2015).

Populismista, valheista ja disinformaatiosta onkin tullut uusliberalismin mukaista hyvää bisnestä, ja mediasta ja sen hallinnasta yhä tärkeämpi vallan, hallinnan ja hajoituksen väline.

Tämä on nähtävissä myös sosiaalisen median ja valeuutisia tarjoavien sivustojen jakomyllyssä. Niissä tärkeiksi on tiedon sijaan muodostunut asioiden herättämä tunne, joka perustuu tiedollisten tekijöiden sijaan ihmisryhmien väliseen vastakkainasetteluun. Yhteiskunnan tärkeimmät koossapitävät voimat, kuten tasa-arvo ja luottamus, ovat tässä kehityksessä koetuksella, sillä toisilleen vihamielisten ryhmien kaivamat poterot alkavat jo olla niin syvällä, että ollaan valmiita uskomaan vain omaa maailmankuvaa tukevia juttuja (Pullinen 2015). Näin kansallisvaltioiden ennen tarjoama yhtenäiskulttuuri ja moraali ovat pikkuhiljaa sulautumassa anomisen yksilön moraalisen maailman yksinäisyyteen (kts. Bauman 1997), jossa intuitiivisesta ajattelusta ja sen mukaisesta reagoinnista uhkaa tulla analyyttisen ajattelun kukistava totuus; se valtaa mediatilan ja diskursiivisen avaruuden, tukien hälinällään ja tietämättömyydellään taustalla etenevää uusliberalisitisen talouden voittokulkua.

Tämän perimmäisen syyn paljastaminen ei ole kuitenkaan helppoa, sillä uusliberalismi pyrkii toimijaa ja markkinoita painottamalla häivyttämään oman rakenteellisen olemassaolonsa, eikä yksikään poliitikko tai tutkija ole edes tunnustanut Suomessa sen oppia (Kosonen 2009). Siksi se kykenee tehokkaasti puolustautumaan kaikelta kritiikiltä, ollen koko ajan teknisempää, ja arvostettujen asiantuntijoiden käsissä, kaukana politiikan ja terävimpien kenttätaisteluiden ulkopuolella (kts. Bourdieu 1998).

Talouden arvoja koskevasta ylivallasta on Patomäen (2007) mukaan tullut doksa, itsestäänselvyys, perusteluja tarvitsematon ja luonnollinen asia, ja talouden asiantuntijoista julkkiksia ja yhteiskunnan kokonaistilan tulkkeja.

Tämä on havaittavissa kaikissa yhteiskunnan tilaa luotaavissa ajankohtaiskatsauksissa, joissa asiantuntijoiksi kutsutaan aina joukko paneelissa pönöttäviä isopalkkaisia ekonomeja, jotka kertovat meille siitä, miten yhteiskuntaa tulisi tosiasiassa luotsata. Tämä vain talouden arvomaailmaan pelkistetty, moninaista yhteiskuntaa käsittelevä ajattelutapa on Harveyn (2008, 8–9) mukaan aiheuttanut huomattavan paljon ”luovaa tuhoa” aikaisemmin vallinneissa ajattelu- ja hallintatavoissa, jonka seurauksena esimerkiksi yhteisen hyvän ajatus on redusoitunut pelkästään markkinoilla tapahtuvien vaihtotoimien kokonaisvaltaisuuteen (mts. 8–9).

Konteksti ja raaka tosiasia onkin se, että talouden ylivalta ulottuu nykyään kaikkialle, ja ilmenee niin luonnon ja ihmisen välisenä aineenvaihduntana, markkinataloutena kuin myös kulttuurisena ja elämänilmauksia laajentavana merkityskehikkona (Heiskala & Virtanen 2011). Ympäristönsuojelun tulee ottaa tämä konteksti paremmin huomioon, koska se näyttää moraalin ja etiikan eläimiin ja luontoon ulottamisen lisäksi (ks. Naess 1971) olevan ainoa todellinen yhteiskunnallinen vaikuttamismahdollisuus (Oksanen 2000). Tähän tarvittaisiin kuitenkin tahoja jotka ottaisivat asian omakseen, ja lähtisivät ajamaan eteenpäin ajatusta luonnosta myös subjektina.

Tässä ajatuksessa törmätään kuitenkin hegemoniseen talouden järjestelmään, valtioiden poliittisiin instituutioihin ja ylikansallisiin järjestöihin, jotka pitävät talouden vapautta ja ihmisten preferenssejä esimerkiksi sääntelyä tärkeämpinä. Yhtä heikoilla jäillä ovat toisaalta ekomodernisaatioon nojaavat tahot, jotka tuotannon vihertymiseen keskittyessään ovat unohtaneet koko ajan kasvavan kulutuksen määrän, joka on ekologisen kriisin kannalta vähintään yhtä iso muutosta katalysoiva tekijä (Carolan 2010). Vihertymisestä onkin helppo puhua, mutta markkinoiden jatkuvan kasvun preferoimisen takia on tällä hetkellä helppo yhtyä Ilmo Massan arvioon siitä, että vasta koko järjestelmän keikahtaminen toiseen asentoon pakottaisi ihmiset etsimään kestävämpää elämäntapaa (ks. Massa 2013), sillä rajaton kasvu ei ole lopulta mahdollista rajatussa kontekstissa.