On kesä 2018, koko maailmaa koettelemien lämpöaaltojen ja tulipalojen siivittämä tilinteon hetki niille kvartaalitalouden ajamille ajatuksille, jotka meidät myös aikanaan tuudittivat muuhun luontoon nähden inhimillisen ylivertaisuuden utopiaan. Näiden ajatusten ansiosta ihmiskunta on toki saanut nauttia ennen näkemättömästä vaurauden kasvusta ja hyvinvoinnista, mutta millä kustannuksella?

Ihmiskunnan kehityshistoria on kaikessa kekseliäisyydessään ollut myös teollistumisen aiheuttamaa luonnon hyväksikäytön historiaa, jonka väistämätön kehityskulku tulee esille jo vuonna 1990 julkaistusta valtioneuvoston kestävää kehitystä koskevasta selonteosta. Se otsikoi seuraavasti: elämä maapallolla uhattuna. Siinä kiinnitetään huomiota juuri ympäristöongelmien globaalisuuteen, ilmastonmuutokseen, happamoitumiseen, otsonikerroksen ohenemiseen, väestönkasvuun ja eliöiden sukupuuttoaaltoon sekä siihen, kuinka paikallisesta on tullut liikkuvampaa, rajat rikkovaa. Siinä todetaan, että ympäristön saastuminen, luonnonvarojen hupeneminen ja kulutus uhkaavat jo koko ihmiskunnan taloudellista, sosiaalista ja teknistä kehitystä, ja että tämä kehitys uhkaa myös Suomen hyvinvointia (Valtioneuvosto 1990). Huoli oli jo tuolloin kova, mutta mihin se käytännössä johti?

Jos on yhtään nykypäivän uutisia seurannut, voi yhteen ääneen vastata – ei mihinkään! Ja nyt alkaa mitta olla täynnä. Olemme yhdessä hikoilleet vuosisadan kovimmissa helleaalloissa, joiden aikana olemme voineet syvällisemmin pohtia myös sitä, miksi olemme edelleen tilanteessa, jossa ympäristöongelmien globaalisuus ja luonnon lyhytnäköinen hyväksikäyttö ovat kaikesta hälyttävästä tiedosta huolimatta johtaneet siihen, että hiilidioksidin määrä ilmakehässä on suurimmillaan yli 800 000 vuoteen. Miten voi kaikesta tiedosta huolimatta olla mahdollista, että kesän 2018 ilmastonmuutoksesta johtuvat ilmastolliset ääriolot, kuten tappavan kuumat lämpöaallot ympäri maailmaa, ovat johtaneet kuolemiin niin Kreikassa (91), Japanissa (119) kuin myös Etelä-Koreassa (29), välillisten vaikutusten ollessa yhtä lailla katastrofaalisen isot. Puhutaan satotappioista, äkillisistä tulvista, sairauksiin kuolemisista, luonnon monimuotoisuuden vähenemisestä ja isoista kansallisista ekokatastrofeista, jotka taas vaikuttavat osaltaan meidän jokaisen ruokaturvaan. Olemmeko edes nyt mitään oppineet, vai onko juna edelleen menossa viheltäen kohti ammottavaa kuilua, kuljettajan lisätessä tappavaa hiiltä pesään.

Ratkaisuja olisi jo olemassa: globaalisti ja henkilökohtaisesti olisi mahdollista siirtyä kestävän kehityksen mukaiseen elintapaan, kuten kasvissyöntiin, ekologisempaan liikkumiseen ja puhtaampaan energiantuotantoon.

Tiedämmekin kaikki varsin hyvin ainakin alkeet siitä mitä tehdä, mutta miksi mikään ei muutu? Tämä kysymys kätkee alleen varsin monimutkaisen maailman, eikä asia ole yhdellä twiitillä selitettävissä, vaikka houkutus siihenkin olisi nykymaailman sieluttomuudessa ja arvokkuuden puutteessa varsin kova. Jo pitkään on ollut tiedossa se, että (pääasiassa) länsimainen hyvinvointi on hyvinkin perustavanlaatuisesti ollut vain äiti maalta lainattua velkaa, jota joudutaan lopulta kohtalokkaasti tulevilta sukupolvilta perimään. Muutos on kuitenkin vaikea, sillä ihminen on lähtökohtaisesti sangen intuitiivinen otus, jonka analyyttinen ajattelu ei ole ollut ikinä kovinkaan vahvaa; tieto ei vaikuta mikäli vaikutuksista ei ole omakohtaista kokemusta, eikä omalle kotipihalle ulottumaton ole kyennyt tosiasiallisesti vaikuttamaan opittuun toimintaan (NIMBY). Yksinkertaisemmin sanottuna: jos jokin satunnainen järvi on kaivosteollisuuden puhdistamattomien lietteiden johdosta saastutettu, ei se ikinä ole tuntunut samalta kuin jos oman mökin järvelle olisi tapahtunut samoin, eihän? Ihminen takertuu viimeiseen asti omiin rutiineihinsa ja legitimoi ja hyväksyy ilman omakohtaisuutta siihen tulevia ulkopuolisia muutoksia varsin huonosti, mikä on tieteellisesti myös todistettu.

Tätä kuvastaa sangen hyvin esimerkiksi sanonta ”Business as usual”. Se on osuva ajatus myös siinä, miten markkinatalous on ajanut ihmisen luontosuhteeseen alusta lähtien perustavanlaatuista kuilua, jota ihminen omalla toiminnallaan jatkuvasti leventää. Allan Schnaiberg (1980) puhuu perusristiriidasta, joka yhteiskunnan ja ympäristön välillä vallitsee. Schnaibergin mukaan luonto on rajallinen, suljettu systeemi, kun taas talous toimii rajattoman kasvun ihanteen mukaan, näiden ollessa jo kättelyssä yhteismitattomia keskenään. Schnaibergin mukaan kapitalistisilla markkinoilla on kuitenkin pakonomainen tarve lisätä pääomavaltaisen talouden kasvua, sillä niiden tehtävänä on tuottaa arvoneutraalisti osakkeenomistajilleen koko ajan lisää voittoa. Näin pääomaa kasautuu, jolloin sitä käytetään hankkimaan uutta teknologiaa, joka taas vaatii enemmän energiaa ja raaka-aineita johtaen ympäristön pilaantumiseen ja tuotannon pakonomaiseen kasvuun (Schnaiberg 1980). Puhutaan ns. Jevonsin paradoksista. Tällä tarkoitetaan William Stanley Jevonsin kirjassaan The Coal Question kiinnittämää huomiota siihen, että hiilen käytön tehostuminen ei vähentänyt hiilen kulutusta vaan päinvastoin lisäsi sitä. Tehokkuus alensi kustannustehokkuutta ja teki siitä entistä houkuttelevamman. Voit miettiä saman esimerkiksi siten, että television energiakulutuksen pienenemisestä koituva hyöty sulaa viimeistään siinä vaiheessa, kun jokaisen huoneen lisäksi myös vessan kannessa pitää olla oma näyttö, koska naapurin Pertilläkin on.

On kuin jokin käsittämätön voima estäisi ihmisiä näkemästä tämän oman sosiaalisesti konstruoidun talous- ja maailmanjärjestyksen kestämättömyyden ulkopuolelle, jossa modernin todellisuuden uusliberalistiset ylipapit julistavat kaikille näennäisesti kestävän markkinakapitalismin ihmesanomaa. Tätä kuvaa hyvin esimerkiksi Keskustan Olli Rehnin taannoinen Helsingin sanomille antama haastattelu, jonka otsikossa hän kertoo siitä, mikä vaara on Suomessa ylitse muiden. Tämä otsikko loi vuosisadan kuivimman ja lämpimimmän kesän keskellä elävälle huolestuneelle kansalaiselle orastavaa toivoa siitä, että suomalaisen hallintohimmelin ytimessä oleva Keskusta-puoluekin olisi MTK:n ankarasta lobbaamisesta huolimatta havainnut koko eliökuntaa uhkaavia haasteita. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun kauppasodan tiivistyminen paljastui Olli Rehnin pahimmaksi painajaiseksi. Tulee mieleen ympäristöfilosofi Michel Serresin sangen onnistunut ekologista kriisiä kuvaava analogia kahdesta juoksuhiekassa kamppailevasta sotilaasta, jotka ovat niin keskittyneet keskinäiseen taisteluunsa, etteivät toistensa liikkeitä tuijottaessaan huomaa vajoavansa joka liikkeellä syvemmälle hiekkaan.

Juoksuhiekka on tässä tapauksessa yhtä kuin Business as usual, mikä kuvastaa hyvin tätä intuitiivisen ajattelun pimeää puolta. Olemme tässä kehityshuumassa kokonaan unohtaneet kontekstin, luonnon, kun kulutuskulttuurissa on pikku hiljaa siirrytty pelkästä tarpeen tyydytyksestä minän ja identiteetin rakentamiseen, tuotannosta kulutuspainotteiseen kulttuuriin, johon olemme täysin sosiaalistuneet. Kyse on Liisa Uusitalon (1991) mukaan ollut eri elämänalueiden erottautumisesta ja pirstoutumisesta niinkin pitkälle, että jo pelkkä riippuvuussuhteiden näkeminen tuotti vaikeuksia. Näin talouden toimintalogiikka ja ihmisten arkielämä sekoittuivat keskenään luoden markkinoille aivan uudenlaiset mahdollisuudet toimia. Tiedämme tässä ekologisessa kriisissä ainakin osittain mitä tehdä, mutta tämä primaarinen kuluttajuuteen sosiaalistuminen on niin vahvaa, että muutosta ei tapahdu, sillä kuvittelemme, että kuluttamalla ekologisesti tekisimme maailmassamme muutosta, vaikka koko kriisi on juuri liikakulutuksesta lähtöisin! Ongelma on tämän lisäksi ollut siinä, että kohdatessaan individualistisen kulutuksen individualisoituu myös ympäristöllisen pilaantumisen vastuu ilman, että ymmärrettäisiin tämän pilaantumisen rakenteellinen alkuperä. Kansalaisten huolestuneisuus ohjataan markkinoille ostamaan ympäristöystävällisiä tuotteita, jolloin myös tästä ympäristöystävällisyydestä tulee vain hyödyke muiden joukkoon. (Hamilton 2009).

Jokaisesta on tullut tämän yhteisvastuun ajatuksen rapautumisen myötä oman onnensa seppä, jonka yhteiskunnallinen menestys mitataan kulutuksen alttarilla pelkän ostovoiman kautta. Zygmunt Bauman puhuu tästä nimellä eettinen paradoksi, tarkoittaen sitä kuinka kulutusvalinta on täynnä hämmennystä ja epätietoisuutta, kun moraalinen velvollisuus sulautuu moraalisen maailman yksinäisyyteen. Jokaisella on valinnanvapaus, mutta tämä valinta on sangen riippuvaista ja linkittyneenä myös siihen mahdollisuuksien avaruuteen, mikä kullekin ihmiselle on oman syntymän, etnisen identiteetin ja sosioekonomisen taustan kautta annettu. Moraaliset arvovalinnat kohdataankin Haanpään (2009) mukaan yhä enemmän ilman yhteiskunnan tarjoamaa ohjeistusta, mikä poistaa niistä yhteisesti hyväksytyt arvot ja niiden tiedollisen ulottuvuuden. Valinta ilman tietoa taas ei ole todellinen valinta, vaan yhdentekevä ja irrationaalinen, mikä johtaa kulutuskäyttäytymisen eriytymiseen ympäristöongelmista.

Onkin huomion arvoista, että nämä tarpeet ja hyvinvoinnin määritelmät ovat alun perin olleet erilaisten instituutioiden luomia ja ylläpitämiä. Näin ne ovat kestämättömän luonnon hyväksikäytön kautta kylväneet ekologisen kriisin siemenet ja sen jälkeen vetäytyneet vastuusta sen hoidossa. Pallo heitetään kuluttajien käsiin, jotka eivät ainakaan vielä ole valmiita ottamaan tätä vastuuta juuri tiedollisten puutteidensa takia (ks. Hamilton 2010; Haanpää 2006). Yhteiskunnan rakenteet ja vaihtoehtojen kalleus pitävät kuluttajan omassa oravanpyörässään, jossa mainoskoneisto luo jatkuvasti uusia tarpeita ja käyttää niiden mainostamisessa hyväkseen ihmisten intuitiiviseen ajatteluun liittyviä psykologisia tiloja, fyysisiä puutteita ja merkittäviä tunnetiloja, kuten häpeää, pelkoa, seksuaalisuutta ja hengellisyyttä (ks. Lindeman 2008). Ostamalla tuotteen ostaa osan identiteettiä siitä kuitenkaan täyttymättä, mikä on suuri syy tämän kierteen jatkumiselle. Kuluttamisesta on Hamiltonin mukaan tullut modernin ajan merkityksettömyyden symboli, ja jätteet ovat tämän kulutuskulttuurin inhimillisen merkityksellistämisen mukanaan tuomia sivutuotteita (Hamilton 2010). Näin ekologinen kriisi elää ja voi hyvin niin kauan kuin me, kuluttajat, toisin päätämme.